Olen jo useamman kuukauden pohtinut tällaisen nettipäiväkirjan, blogin, avaamista. Mitä enemmän luin teidän muiden julkisia blogeja, sitä varmempi olin oman tunnuksen luomisesta. Olen päättänyt pitää todellisen henkilöllisyyteni salassa, jos vaikka joku tuttu sattuisi eksymään tänne. Ystävieni ei tarvitse tietää kaikkea elämästäni. Joten näissä blogeissa esittäydyn nimellä Papu. Nimeen ei ole mitään sen kummallisempaa historiikkia vaan Papu oli ensimmäinen lempinimi joka päähäni pälkähti.
Törmäsinkin heti uuteen ongelmaan. Miten paljon voin kertoa itsestäni jotta minua ei tunnisteta? No enköhän saa jotain aikaiseksi... Olen siis lukion kolmatta vuotta käyvä nuori nainen jolla on määrätietoiset suunnitelmat tulevaisuudelle. Briljantti yo-todistus ja oikeustieteelliseen tiedekuntaan lakia lukemaan. Myöhemmin oma asunto, auto, mies ja yksi lapsi -mieluiten tyttölapsi-. Ehkä ei pitäisi suunnitella elämäänsä noin tarkkaan, koska aina voi sattua jotain. Olen kuitenkin aina ollut kontrollifriikki ja sellainen ihminen jolla täytyy olla suunnitelma. Minun pitää suunnitella kaikki etukäteen ja jos suunnitelmassa menee jokin vikaan, koen sen hirveän ahdistavana. Tämän vuoksi en osaa/halua tehdä asioita spontaanisti, koska siihen ei yleensä ole suunnitelmaa. Elämäni on usein päätynyt suoranaiseksi helvetiksi, koska pohdin ja ajattelen asioita liikaa negatiivisesti. Mottoni onkin: "Pessimisti ei pety". Mutta tästä lisää joskus myöhemmin.
Olen äärettömän tarkka ulkonäöstäni. Kulmat nypitty ja värjätty prikulleen oikeaan muotoon, hiuksista laitettu joka ainoa karva ojennukseen, vaatteet ja asusteet sopivat väreiltään yhteen... En ole koskaan ollut mitenkään superlihava, mutta en solakkakaan. Nyt kun kesällä onnistuin huomaamattani laihtumaan 8kg, ei se tuonutkaan sellaista tyydytystä kuin odotin. En nimittäin näe itseäni laihtuneena tai kauniina. Useat tuttavani ovat sanoneet minun hoikistuneen selvästi, mutta itsekriittisyys ajaa kehujen yli. En ole koskaan arvostanut omaa ulkonäköäni tai ollut siihen tyytyväinen. Tavoittelen täydellisyyttä, mutta en ikinä yllä sinne. "Täydellisyyteen on hyvä pyrkiä; siellä on tilaa kaikille muttei vielä ketään." Edes se ei saa minua uskomaan itseeni, että vastakkainen sukupuoli on useaan otteeseen ollut kiinnostunut. Juuri nyt tunnen kuitenkin etten voi sitoutua kehenkään ennen kuin arvostan itse itseäni.
Minulla on suht laaja ystäväpiiri ja olen sosiaalinen. Läheisimmät ystäväni sanovat, että minulla on auktoriteettia. Tämän saman huomasi jo riparipappinikin aikoinaan. Kyllä ihmiset yleensä kuuntelevat kun sanon jotain. Olen tietynlainen johtajahahmo, ryhmätehtävissä otan usein johtajan roolin. Välillä tuntuu tosin, että jotkut jopa pelkäävät minua. Olen vahva ihminen, en vahva persoona. En halua esim pukeutumisellani erottua massasta. Mielipiteeni voin ja usein sanonkin, myös silloin kun sitä ei välttämättä kysytä... :) Minua ärsyttävän ns nyhjäävät ihmiset, eli sellaiset joilla ei ole omaa mielipidettä koskaan mistään ja jotka ovat ottaneet elämäntehtäväkseen pysyä hiljaa seinäruusuina. Älkää käsittäkö nyt väärin. En tarkoita, että kaikkien tulisi olla tällaisia päällepäsmäreitä, mutta kai pientä aloitteellisuutta saa pyytää?!
Jessus, millaisenkohan kuvan olen mahtanut antaa itsestäni tähän mennessä? Yllättävän vaikea saada kirjallisesti ilmaistua ja tuotua esiin oman minänsä. Ja silti pysyä anonyyminä "Papuna". No kaipa tuosta selostuksesta jonkinlaisen kuvan sai ja paljon on vielä sanomatta. Kaikkea en halua enkä jaksaa kertoa kerralla. Toivottavasti tämä blogi saisi mahd paljon lukijoita ja ennen kaikkea: olisin suunnattoman onnellinen jos Te laittaisitte paljon kommentteja. Saisi vähän ideoita mistä kirjoitella ja lukea mikä on Teidän mielestänne positiivista tai ärsyttävää.