Flunssa on pikkuhiljaa väistynyt ja tänään olin jo koulussakin. Eilen illalla olin kevyellä kävelylenkillä, koska kolmen päivän sisälläolon jälkeen tuntui kun seinät kaatuisivat päälle. Ravasin taloa ympäri, huoneesta toiseen. Teki mielettömän hyvää päästä taas ulkoilmaan, "ottamaan happea".

Olen nyt huomannut kuinka laihtumisen jälkeen minulle on iskenyt hirveä lihomisen pelko. Voin useaan otteeseen päivästä käydä vaa'alla katsomassa tilanteen. Siksi sisällä makaaminen ja sairastaminen olikin tuskaista, koska aina kun söin jotain, minusta tuntui kuin painoa olisi tullut lisää. Meninkin siitä aina punnitsemaan itseni ja varmistamassa etten ole lihonnut, läskistynyt. Ja samaa toistuu pitkin päivää, loputon noidankehä. Yritän kuitenkin ajatella järjellä sillä eihän normaalin ruuan syömisestä ja vajaan vkon liikuntamattoman kauden aikana voi lihoa kymmentä kiloa. Se ei ole mahdollista. Tästä palaudun pikkuhiljaa normaaliin päivärytmiin niin ahdistus kaikkoaa toivottavasti. Tällä hetkellä kuitenkin olen normaalipainoinen ja olen aina ollutkin. Saisin tästä laihtua maksimissaan 5 kiloa. Sen jälkeen aletaan mennä jo alipainon puolelle. Mutta kun itseään ei näe niin. En huomaa peilistä laihtuneeni sitä kahdeksaa-yhdeksää kiloa. Tämä johtuu tottakai siitä, että a) katson itseäni peilistä useasti päivän aikana b) en ole koskaan ollut järkyttävän lihava, sellainen joka kääntää isoutensa takia katseita kadulla. Pitäisi vaan alkaa luottaa muiden ihmisten kommentteihin (mukamas)hoikemmasta ulkonäöstäni.

Tällaisia ajatuksia Papulta tällä kertaa! Kommentteja otetaan vastaan enemmän kuin mielellään. :)

Koko vkonloppu ja tämä aamu menivät kyllä niin pyllylleen kuin vain mennä voi. Sairastelin lauantain ja sunnuntain - no oikeastaa kurkkukipu alkoi jo pe- ja totesin tänä aamuna olevani vieläkin niin kipeä ettei kouluun ole asiaa. Hienoa, toinen viikko ja hankin jo itselleni poissaoloja. Järjellä ajateltuna kotiin jääminen oli ihan fiksua. Tulenpahan nopeammin terveeksi. Eikä keskittymisestä olisi tullut mitään kun nenä vuotaa, yskittää ja päässä humisee. Meneepähän tämä päivä näinkin.

Huomasin eilen etten ole käynyt viiteen, kohta kuuteen päivään lenkillä. Harrastus vei viime viikolla aikaa ke-pe (se kävi kyllä vähän useammastakin lenkistä) ja vkonloppuna en viitsinyt mennä kun tavoitteena oli tervehtyä täksi päiväksi. Toisin kävi. Tuntuu vain hassulta, kun päivittäinen lenkkeily on kuulunut elämääni yli puoli vuotta. Lenkillä käyminen on minulle ennen kaikkea kunnon kohottamista, mutta myös oman ajan ottamista. Vaikka minulla on kotona oma huone ja täällä kunnioitetaan toisen yksityisyyttä, se ei ole silti sama asia. Aina kuuluu jotain puhetta, tiskikoneen käymistä, television ääntä etc. Lenkillä, vaikka kuuntelen puhelimestani musiikkia, saan olla melko yksin omien ajatusteni kanssa. Pohdiskella juttuja rauhassa. Joku tuttu näki minut kerran kun olin kevyemmällä lenkillä (lue: kävelypv) ja sanoi minun kulkeneen niin haaveellisen näköisenä. Kuljen ehkä ajatuksissani, mutten haaveile. Olen aina ollut sitä mieltä, että haaveilu on hölmöjen hommaa. Elämän tuhlaamista. Haavemaailmassa eläminen on turhaa. Saahan sitä joskus haaveilla esim lottovoitosta, mutta todellisuutta ei saa unohtaa. Olen realisti, elän jalat maanpinnalla. Joku voi nimittää tylyksi, mutta olen oppinut nousemaan muiden ihmisten ilkeän kommentoinnin yläpuolelle.

Ai niin, pitikin muistaa vielä kertoa. Olin sunnuntaina mielettömän ahkera. Aina välillä minulle iskee sellaisia ahkeruuskausia. Panostin todella kouluun ja sitä ei muuten ole vähään aikaan tapahtunut. Suomensin kielten kappaleita, tein yo-harjoitustehtäviä ja luin historian kirjoituksiin. Kerrankin otin itseäni niskasta kiinni. Nytkin ajattelin jossain vaiheessa uppoutua Suomen historiaan ja äidinkielen kirjoitelmaan.
Mutta nyt Papu lähtee takaisin lepäilemään ja palaa taas sopivan hetken tullen.

Olen jo useamman kuukauden pohtinut tällaisen nettipäiväkirjan, blogin, avaamista. Mitä enemmän luin teidän muiden julkisia blogeja, sitä varmempi olin oman tunnuksen luomisesta. Olen päättänyt pitää todellisen henkilöllisyyteni salassa, jos vaikka joku tuttu sattuisi eksymään tänne. Ystävieni ei tarvitse tietää kaikkea elämästäni. Joten näissä blogeissa esittäydyn nimellä Papu. Nimeen ei ole mitään sen kummallisempaa historiikkia vaan Papu oli ensimmäinen lempinimi joka päähäni pälkähti.
Törmäsinkin heti uuteen ongelmaan. Miten paljon voin kertoa itsestäni jotta minua ei tunnisteta? No enköhän saa jotain aikaiseksi... Olen siis lukion kolmatta vuotta käyvä nuori nainen jolla on määrätietoiset suunnitelmat tulevaisuudelle. Briljantti yo-todistus ja oikeustieteelliseen tiedekuntaan lakia lukemaan. Myöhemmin oma asunto, auto, mies ja yksi lapsi -mieluiten tyttölapsi-. Ehkä ei pitäisi suunnitella elämäänsä noin tarkkaan, koska aina voi sattua jotain. Olen kuitenkin aina ollut kontrollifriikki ja sellainen ihminen jolla täytyy olla suunnitelma. Minun pitää suunnitella kaikki etukäteen ja jos suunnitelmassa menee jokin vikaan, koen sen hirveän ahdistavana. Tämän vuoksi en osaa/halua tehdä asioita spontaanisti, koska siihen ei yleensä ole suunnitelmaa. Elämäni on usein päätynyt suoranaiseksi helvetiksi, koska pohdin ja ajattelen asioita liikaa negatiivisesti. Mottoni onkin: "Pessimisti ei pety". Mutta tästä lisää joskus myöhemmin.
Olen äärettömän tarkka ulkonäöstäni. Kulmat nypitty ja värjätty prikulleen oikeaan muotoon, hiuksista laitettu joka ainoa karva ojennukseen, vaatteet ja asusteet sopivat väreiltään yhteen... En ole koskaan ollut mitenkään superlihava, mutta en solakkakaan. Nyt kun kesällä onnistuin huomaamattani laihtumaan 8kg, ei se tuonutkaan sellaista tyydytystä kuin odotin. En nimittäin näe itseäni laihtuneena tai kauniina. Useat tuttavani ovat sanoneet minun hoikistuneen selvästi, mutta itsekriittisyys ajaa kehujen yli. En ole koskaan arvostanut omaa ulkonäköäni tai ollut siihen tyytyväinen. Tavoittelen täydellisyyttä, mutta en ikinä yllä sinne. "Täydellisyyteen on hyvä pyrkiä; siellä on tilaa kaikille muttei vielä ketään." Edes se ei saa minua uskomaan itseeni, että vastakkainen sukupuoli on useaan otteeseen ollut kiinnostunut. Juuri nyt tunnen kuitenkin etten voi sitoutua kehenkään ennen kuin arvostan itse itseäni.
Minulla on suht laaja ystäväpiiri ja olen sosiaalinen. Läheisimmät ystäväni sanovat, että minulla on auktoriteettia. Tämän saman huomasi jo riparipappinikin aikoinaan. Kyllä ihmiset yleensä kuuntelevat kun sanon jotain. Olen tietynlainen johtajahahmo, ryhmätehtävissä otan usein johtajan roolin. Välillä tuntuu tosin, että jotkut jopa pelkäävät minua. Olen vahva ihminen, en vahva persoona. En halua esim pukeutumisellani erottua massasta. Mielipiteeni voin ja usein sanonkin, myös silloin kun sitä ei välttämättä kysytä... :) Minua ärsyttävän ns nyhjäävät ihmiset, eli sellaiset joilla ei ole omaa mielipidettä koskaan mistään ja jotka ovat ottaneet elämäntehtäväkseen pysyä hiljaa seinäruusuina. Älkää käsittäkö nyt väärin. En tarkoita, että kaikkien tulisi olla tällaisia päällepäsmäreitä, mutta kai pientä aloitteellisuutta saa pyytää?!
Jessus, millaisenkohan kuvan olen mahtanut antaa itsestäni tähän mennessä? Yllättävän vaikea saada kirjallisesti ilmaistua ja tuotua esiin oman minänsä. Ja silti pysyä anonyyminä "Papuna". No kaipa tuosta selostuksesta jonkinlaisen kuvan sai ja paljon on vielä sanomatta. Kaikkea en halua enkä jaksaa kertoa kerralla. Toivottavasti tämä blogi saisi mahd paljon lukijoita ja ennen kaikkea: olisin suunnattoman onnellinen jos Te laittaisitte paljon kommentteja. Saisi vähän ideoita mistä kirjoitella ja lukea mikä on Teidän mielestänne positiivista tai ärsyttävää.